Kirjoitan.

Mistä kirjoittaisin? Päässäni puhuvista äänistä? Juuri niistä kirjoitan. Ne äänet saavat ruumiillistuman minun sormieni liikkuessa näppäimistöllä kaikuna niiden tahdosta. Kaikuna niiden epätietoisuudesta, yksinäisyydestä, ristiriitaisuudesta… Olen hyvä ja olen huono. Minulle kelpaa kaikki, eikä mikään. Olen paha, ilkeä, pyhä ja lempeä. Olen kärpäsen paskaa mitättömämpi hiukkanen ja olen koko kosmoksen kaikkeus. En ole mitään ja olen kaikkea…

Olen – vai olenko?

Minun pitäisi tehdä kaikki, eikä minun tarvitse tehdä mitään. Ainoa pakko on muutos – lopulta kuoleman muodossa.

Nyt minun pitäisi kirjoittaa lapsuudestani, elämästäni ja muka villistä nuoruudestani.

E:n mielestä se voisi olla eheyttävää niin minulle kuin lukijoillekin. Hänelle tuli tänäänkin hyvä olo kuullessaan kappaleen mitäänsanomattoman elämäni vaiheista.

En tiedä miten ja mistä minun pitäisi aloittaa – tai jatkaa… Aloittanut olen jo melkein vuosi sitten. On helpompi kirjoittaa tällaista mitään sanomatonta ajatuksen virtaa, kuin kirjoittaa oikeasti itsestään. Mutta yritetään silti.

Kävin tänään terapiassa. Käyn siellä nykyään kaksi kertaa viikossa, joka tiistai ja perjantai. En ole nyt kahteen päivään juonut tippaakaan alkoholia. Se muistui mieleeni, koska otin juuri jääkaapistani vettä ja näin siellä olevan kotiviinipullon. Tekisi mieli ottaa kulaus… Se lämmittää mukavasti koko matkan aina suusta mahaan asti. T saa viinin käymään vahvaksi.

Mutta terapiasta. Puhuin siellä eilisestä, muusta viimeaikojen elämästä ja lapsuudestani. Potentiaalisesta väkivaltaisuudestani, vaikeuksistani elää naisten kanssa, ahdistuksestani. Olisin voinut helposti kasvaa hirviöksi. Onneksi voimani eivät riittäneet pitämään yllä kaikkivoipaisuuden illuusiota.

Ja nyt voimani eivät riitä edes kirjoittamiseen.

Enkä saanut vittu edes liuskallista tekstiä suollettua itsestäni ulos. Vaikka päästin, ainakin yritin päästää, mitä tahansa paskaa itsestäni ulos, mitä vain sattuisi tulemaan. Ja nyt alkoi sitten vielä perkele jöpöttämään kesken kirjoittamisen. Varmaan mielikuva paskan päästämisestä ulos kiihotti.

Huh, kirjoita sitten tässä, kun tekisi mieli lähinnä runkata. Tai ryypätä. tai ihan millä konstilla tahansa sivuuttaa omat pahat oloni. Ja silti… Ehkä tämä kirjoittaminenkin on vain yksi pakokeino lisää. Yksi tapa millä voin olla jossain muualla kuin itsessäni. Voin kohdata tekstin, rehvastella, tietokoneen avulla flirttailla itseni kanssa – ettei minun tarvitsisi kohdata itseäni.

Silti, tiedän että minun pitää, minun pitäisi, kohdata itseni. Ennen sitä en voi oikein todella edes elää. Ja siltikin tämän todellisempaa elämää minulla ei ole koskaan ollut – eikä luultavasti tule. Mutta ehkä opin hyväksymään tämän tavallisen keskinkertaisuuden helpommin todellisuudeksi kirjoittamalla. Kuitenkin kirjoittaminen on vain yksi keino lisää ilmaista itseäni ja ulostaa ummehtuneita tunteita itsestäni. Käyn kuitenkin jo terapiassa, Jussityössä ja eilisestä lähtien myös Jussityön vertaisryhmässä.

Pienenä halusin tuhota äitini, jolta jäin rakkautta vaille. Nyt haluaisin tuhota naiseni, joilta jään rakkautta vaille. Seksuaalisuuteni herääminen on ollut syntymän jälkeen kenties suurin onnettomuus, joka minulle on sattunut. Syntymän aiheuttaman olemassa olon ahdistuksen lisäksi naisen kaipuu on aiheuttanut minulle aivan käsittämättömän määrän tuskaa.

Kyllä, olen kokenut myös yhdet elämäni voimakkaimmista onnellisuuden, autuuden ja tyytyväisyyden tunteista rakastellessa tai heti rakastelun jälkeen. Silti, jos minulle olisi näytetty seksuaalisuuden tuottama ilo rinnakkain sen tuottaman tuskan kanssa, niin tuskin olisin seksuaalisuutta poikasena itselleni halunnut. Lähinnä haluaisin nytkin poistaa kivekseni, sammuttaa seksuaalisuuteni – tappaa itseni.

Lähden K:n luo ihmettelemään miten paljon häntä tänään haluaisin ja kuinka paljon hän seksuaalisuudestani ahdistuu ja viiltelee itseään…

Kahden vuoden seurustelun jälkeen tunsin itseni henkisesti kuolleeksi, enkä uskonut naiseni välittävän minusta tippaakaan kun ei piitannut suunnattomasta kärsimyksestäni. Halusin tappaa itseni, käydä vieraissa, raiskata naiseni – tehdä mitä tahansa saadakseni tuskan loppumaan – ja silti en pettänyt. Ehdotin eroa, mikä suureksi yllätyksekseni järkytti naiseni perinpohjaisesti. Hän alkoi antaa minulle kipeää pilluaan hammasta purren ja kipunsa salaten.

Minä jäin ja olin valmis tekemään mitä tahansa saadaksemme suhteemme toimimaan. Olimmehan menneet kihloihin ja kihlaus on lupaus avioliitosta ja avioliitto on tarkoitettu ikuiseksi.

Intin jälkeen minun ehdotellessa epätoivoisesti meille parisuhdeterapiaa ja etsiessä itselleni apua seksiriippuvuuteeni ja suunnitellessa häitämme hän viimein jätti minut. Se ja reilun kolmen vuoden aikana kokemani käsittämättömät kärsimykset puutteen, mustasukkaisuuden ja menettämisen pelon muodossa murskasi ihanteeni ehdottomasta yksiavioisuudesta. Halusin saada itseäni kiduttavan ja kaiken hauskan kieltävän kasvatuksen tuoman hirmuvaltiasyliminäni murskattua.

Aloin ryypätä.

Olin tuolloin lähes 21-vuotias ja olin ryypiskellyt jo 13-vuotiaasta lähtien, mutta nyt aloin oikein ryyppäämällä ryypätä.

Syksyllä 2007 yritin vielä jatkaa opintojani yliopistolla, mutta eihän se yliopistomatikka sujunut krapulassa sen paremmin kuin kännissäkään. Tajutessani syksyn ekan tenttijakson jälkeen saavani hylsyt todennäköisesti kaikista tenteistä vietin viikon baarissa. Olin jo muuttanut erokämpästä erään rautakaupan yläkertaan, jossa olin osa-aikaisena töissä opintojen ohella. Niinpä onnistuin krapuloissa keplottelemaan itseni rautakauppaan päätoimiseksi duunariksi. Ja sehän taas tarkoitti enemmän rahaa juomiseen.

Tuolloin aloitin päivän 2 – 4 aamuna viikossa päästämällä nelivärisen krapulahaukotuksen, vetämällä työrytkyt päälleni ja kierimällä jotenkin alakertaan kantamaan betonisäkkejä tärisevin käsin.

Tuo kaikki tarvittiin ennen kuin viimein olin valmis iskemään itselleni naisen samana iltana nussittavaksi.

Alkunäytös

Olin kyllä teoriassa tiennyt jo 13-vuotiaasta lähtien miten naisen pöksyihin pystyisi luikertelemaan. Olinhan seurannut miten kouluni kusipäisimmät jätkät saivat aina vain uusia tyttöjä kaadettua kaikesta törkeydestään huolimatta – tai oikeastaan juuri sen takia. Kaikesta päällepäin näyttämästäni rehvakkuudestani ja käsittämättömästä kiimastani huolimatta, olin ollut sellaiseen liian kiltti. Aiemmin olin pilannut kaikki mahdollisuuteni pillun saantiin liiallisella avoimuudella, rehellisyydellä ja ystävällisyydellä.

Mutta nyt olin viimein päässyt poikuudestani, ihanne täydellisestä yksiavioisuudesta oli murtunut ja pystyin juomaan kolmenvartin viinapullon pohjiksi baariin.

Niinpä eräänä vuoden 2007 lauhana joulukuisena iltana olimme jätkien kanssa jälleen viihteellä.

En muista enää oliko arki-ilta vai viikonloppu, mutta porukkaa oli kuitenkin kohtalaisen mukavasti liikkeellä. Iltamme oli todennäköisesti alkanut perinteisesti saunomalla ”rauhallisesti” työsuhdeasunnossani. Luultavasti olin myös avannut silloin jo perinteiseen tapaani seitsemän desin Tapio-viinapullon parin saunakaljan jälkeen ja juuri ennen taksin soittoa.

Muistan kuitenkin elävästi miten seisoin kauppatorin kulmalla kusemassa parhaan ystäväni T:n jalkojen väliin juoden samalla kokiksella värjättyä Tapsa-viinaani. Ja sen hetken kun alan kuulla kavereideni rehvakkaiden pillujuttujen ja kusen lorinan läpi vierestäni nuorten naisten iloista lirkuttelua. Otan vielä muutaman kulauksen, lasken pullon hetkeksi huuliltani ja huikkaan olkani yli ”Mitäs tytöt?” ravistellen samalla viimeisiä kusipisaroita mulkustani. Tytöt vastaavat jotain iloista ja näyttävät molemmat kohtuullisen näpsäköiltä. Molemmilla on sievät kasvot, toisella upea tumma kähärä tukka ja toisella veikeän tuikkivat silmät. Saan munani viimein housuihini ja selviää tyttöjen olevan juhlistamassa toisen synttäreitä.

Tajuan hetkeni kenties koittaneen…

Tuota hetkeä varten olin liuottanut estojani pois kaksin käsin jo lähemmäs puoli vuotta. Tuosta hetkestä olin salaa unelmoinut jo vuosia. Olin nähnyt tuollaisia hetkiä siihen mennessä tuhansia kertoja koulussa, kadulla ja TV:ssä. Osasin tuon hetken käsikirjoituksen ulkoa. Ja edelleen suuri osa minusta piti tuollaisten hetkien väkinäisen teennäistä, valheellista ja manipuloivaa käsikirjoitusta kuvottavana ja kaikkia näytelmään osallistuvia halventavana. Mutta olin jo menettänyt toivoni mahdollisuudesta saada aitoa ja välittävää seksiä rehellisyydellä, avoimuudella ja kaikki kortit paljastaen. Lisäksi olin kaivannut seksiä ja naisen vartaloa niin paljon, että jo kaipuun tuska sai minut usein kaipaamaan kuoleman helpotusta.

Minua oli myös vuosia vituttanut suunnattomasti miten naiset palkitsivat juuri ne kaikkein kusipäisimmät, manipuloivimmat ja valheellisimmat miehet suurimmalla määrällä seksiä. Ja nyt viimein viinan voimalla olin saanut haluni kunnioittaa naisia rehellisyydellä pienemmäksi kuin himoni päästä nussimaan heitä elukan tavoin keinoja kaihtamatta.

Tuo kaikki välähti mielessäni näyn tavoin jo kuullessani tyttöjen lirkutuksen. Minun ei tarvinnut enää miettiä, eikä pohtia tarvitsi vain viimeinkin heittäytyä tuohon näytelmään. Olinhan pyöritellyt tuota kaikkea mielessäni jo murrosikäni alusta asti, eli kymmenen vuoden ajan siihen mennessä. Aiemmin olin sivuuttanut ja rikkonut kymmeniä tai ehkä satoja tai tuhansia tuollaisia hetkiä rehellisyydellä ja aitoudella. Mutta nyt viimein olin riittävän kyllästynyt puutteeseen, riittävän katkera naisille röyhkeyden ja kusipäisyyden palkitsemisesta ja riittävän korkeissa promillelukemissa.

Ja lisäksi olin tehnyt tuon näytelmän kenraaliharjoituksia täysin tietoisesti jo useana iltana, odottaen sitä oikeaa ensi-iltaa. Tuona kyseisenä iltanakin olin aloittanut rooliini mukautumisen jo samalla hetkellä kun kiersin viinapullon korkin auki. Olin syvällä sisällä roolissani, mutta silti minua jännitti, kun tajusin roolini vihdoin houkutelleen lavalle vastanäyttelijän yleisön kera. Roolini sisällä tunsin jo valmiiksi sääliä tuota vastanäyttelijääni kohtaan. Ja halveksin itseäni, kun olin viimein taipunut näyttelemään pillun himossani niin seksiä, läheisyyttä ja ihmisyyttä halventavaa roolia.

Olin jo olkani yli kuuluvista äänistä tunnistanut tytöt minua nuoremmiksi ja entistä kihlattuani huomattavasti nuoremmiksi. Kun näin heidät, he vaikuttivat pieniltä ja haavoittuvaisilta kikattavilta teini-tytöiltä. Mutta sellaisilta lähes kaikki itseni ikäiset tai vähänkään nuoremmat tytöt vaikuttivat silmissäni tuohon aikaan. Enkä jaksanut enää välittää paskaakaan. Tiesin heidän tulleen luoksemme juuri sen takia miten vastuuttomilta ja röyhkeiltä vaikutimme kustessamme siihen torin kulmalle täysin avoimesti, viinaa juoden ja kovaan ääneen naureskellen.

En voinut estää tuota kaikkea välähtämästä humaltuneessa mielessäni, mutta katkeruuden, himon ja kännin voimin pysyin roolissani. Olin jo arvioinut molemmat tytöt pantaviksi, mutta toisen sopivammaksi tyttökaveriksi. Silti olin päättänyt yrittäväni saada seksiä siltä, jolta tuntuisi helpommin irtoavan. Vitut siitä saatanan juutalais-kristillisestä herrasmiesmäisyydestä, joka oli kiduttanut ”hyvin kasvatettuja” miehiä jo parituhatta vuotta.

Kun kuulin nuo ratkaisevat taikasanat toisen tytön syntymäpäivästä, näin heidän kujeilevat katseensa ja käsikirjoituksen mukaiset eleensä, olin valmis näyttelemään oman osani hapuilematta. Yli-itsevarman, mitään häpeilemättömän pelimiehen ottein onnittelin suureen ääneen, levitin käteni halausasentoon ja tarjosin tytölle, sille ei niin seurusteltavalle, sopivan teennäisen vilpitöntä onnittelusuukkoa. Täysin vilpitön tarjous, tai pyyntö suudelmasta suudelman vuoksi kun tulee usein torjutuksi käsikirjoitukseen kuulumattomana. Sitä kun ei voi näytellä ja vain hyvin harvat tytöt tuntuvat olevan valmiita sellaiseen.

Mutta tuollaiseen näytellyn vilpittömään suudelmaan hyvin monet tytöt olivat valmiita. Olinhan nähnyt sen omin silmin tuhansia kertoja aiemmin. Eikä epäilyni osoittautunut vääräksi nytkään, kun viimein itse tarjosin tuollaista suukkoa. Tyttö vastasi suukkoon alkuun sopivan sievästi, mutta nopeasti intoutuen näytellen oman osansa kunniakkaasti. Käsikirjoituksen mukaisesti lopetin suudelman hieman ennen, kuin tyttö olisi halunnut lopettaa. Vetäydyin hänestä muina miehinä selkeästi erilleni kuin mitään ihmeellistä ei olisi tapahtunut. Käsikirjoitukseen kun kuuluu, että miehen roolihahmo suutelee kuin suutelisi lukuisia naisia päivittäin ilman, että yksikään suudelma sulattaa hänen jäistä sydäntä. Juuri sillä tavoin suutelevat miehet saavat naisilta palkinnon yhä uusien suudelmien ja myöhemmin villin, mutta edelleen ainakin puoliksi näytellyn seksin muodossa.

Tiesin täsmälleen mitä tein tarjotessani suukkoa sopivan lipevän röyhkeästi vilpittömyyttä näytellen. Samoin suudellessani tyttöä kaikki aistit valppaina aitoa herkkyyttäni ja intohimoani hetken väläyttäen ja vetäytyessäni tuollaisesta suudelmasta ”liian aikaisin” ja ”liian kauaksi”. Tahdoin vaikuttaa tytön alitajunnassa riittävän paskalta nussittavaksi, koska sellaisia jätkiä tuollaiset tytöt naivat. Kunnollisille pojille annettavaksi he pitävät seksiä vissiin liian likaisena tai jotain. Näytelmään joka tapauksessa kuuluu, ettei seksistä rehellisesti puhuta, ettei naiselle näytetä liian selkeästi todellisia tunteita ja se, ettei tytölle missään nimessä näytetä liian selkeää ihastumista.

Useimmat tytöt eivät myöskään halua juuri koskaan antaa jätkille, jotka ovat rehellisen suorasukaisia, avoimesti puutteessa tai selkeästi ihastuneita. Rehellisyys, avoimuus ja vilpittömyys, kun tuntuvat pelottavan useimpia tyttöjä siinä missä useimpia jätkiäkin. Halutessaan nussimaan tytöt haluavat jätkän tekevän heidät sopivasti epävarmoiksi, muistuttavan heitä sopivan vihjailevasti heidän huonoudesta ja pitävän yllä sopivan piilotellun selkeästi valheellista roolia.

Lyhyemmin sanottuna, tytöt tuntuvat haluavan nussia miehiä, jotka saavat heidät tuntemaan itsensä lutkaksi silti rikkomatta täysin heidän prinsessa valheitaan. Rehellisen ritarillista jätkää sen sijaan ei voi nussia – sellaisen kanssa mennään naimisiin – jos jätkä onnistuu hankkimaan jotenkin puolivaltakuntaa.

Saalis oli kuitenkin tarttunut koukkuun ja nyt oli varottava katkaisemasta siimaa – oli väsytyksen aika.

Väsytys

Jatkoin roolini mukaista rehvastelua ystävieni kanssa, tarjosin kierroksen pullostani ja huitaisin loput naamariini. Olimme kaikki menossa baariin ja lyhyen keskustelun jälkeen, päätimme yhdistää voimamme.

Koko matkan aikana baariin en muistaakseni enää yrittänyt suudella tyttöä. En ainakaan liian avoimen intohimoisesti. Jätin hänet ihmettelemään olinko tarjonnut vain hieman turhan tuttavallisen onnittelusuukon vai halusinko kenties hieman enemmän. Jos olisin nyt nykinyt siimaa liian kovaa, olisin varmastikin karkottanut saaliin. Baariin oli pitkähkö jono, ja aloin sisään päästyäni olemaan tuhdista pohjista huolimatta turhan selvin päin. En missään nimessä halunnut alkaa seurustella tytön kanssa ja arvelin, etten välttämättä voisi olla näyttämättä sitä liian rehellisesti, jos en olisi tarpeeksi kännissä. Rehellisyys kun ei kuulu tuon näytelmän käsikirjoitukseen.

Marssin siis suoraan baari-tiskille ja tilasin kaksi salmaria, kaksi jekkua ja kaksi kelkkaa. Tyttö katsoi vieressäni kuinka huitaisin neljä snapsia kitaani. Hänelle en kuitenkaan tarjonnut, kuin korkeintaan yhden snapsin tai maistiaisia kelkastani. Niin alas en vielä ollut vajonnut, että olisin sitä enempää alkanut seksistä maksamaan.

- Pitääkö olla kunnon kännissä, kestääkses mun seuraa? hän kysyi huolestuneisuuttaan huonohkosti hymyyn peittäen.

- Kestän toki, mutta selvittelen vaa hieman kurkkuani ja tykkään ryypätä, valehtelin. – No, mä haluun ainaki tanssimaan. Mites sä? tokaisin, ottaen molemmat paukut kantoon niistä vuorotellen hörppien.

-Voihan sitä tanssia joo, hän vastasi ja painelimme tanssilattialla vellovan humaltuneen ihmismassan sekaan.

Tanssilattialla pistelin parastani yrittäen pitää tytön kuitenkin sopivasti varpaillaan. Tanssimme ja suutelimme yhä kiihkeämmin illan mittaan. Välillä irrottauduin kuitenkin jutustelemaan ystävieni kanssa ja käymään baaritiskillä. Tilasin viinaa, lantrinkeja ja vettä sopivissa suhteissa varmistaakseni optimaalisen humalan vetääkseni roolin loppuun asti. Totta puhuen minua jännitti aivan saatanasti. Olinhan harrastanut eläissäni seksiä vasta yhden ainoan naisen kanssa, joten en halunnut pilata mahdollisuuksiani ympäriinsä nussimisen aloittamiseen turhalla kainostelulla, herrasmiesmäisyydellä tai millään muullakaan paskalla.

Yritin siis pidättäytyä aloittamasta keskustelua mistään järkevästä aiheesta tytön kanssa. Jos en pystyisi vastustamaan luontaista haluani tutustua ihmiseen, jonka kanssa haluan panna, jäisin todennäköisesti ilman – kuten aina ennenkin.

Valomerkki alkoi lähestyä ajallaan ja hyvä ystäväni T tuli ehdottamaan jatkoja työsuhdeasunnollani. Loistavaa! Minun ei tarvinnut itse tehdä aloitetta ja tytölle olisi luultavasti pienempi kynnys tulla jatkoille isommalla porukalla, kuin lähteä mihinkään minun kanssani kahdestaan. Sehän kun vihjaisi liian selkeästi mitä olisi tiedossa…

Otimme todennäköisesti tilataksin, kun se tulee halvemmaksi. Ystäväni T oli tainnut myös hommata jotain muita deekuja jatkoille seurakseen. Naista hän ei ollut tosin ainakaan saanut sillä kertaa. Ystäväni M oli taas päässyt johonkin jutun tynkään toisen tytön kanssa ja molemmat tytöt lähtivät mielellään jatkoille kanssamme.

Uusi maailma

Vetäydymme kohtalaisen nopeasti jatkoilla makuuhuoneeseen, vedämme oven kiinni ja sammutamme valot. Suutelemme ja koskettelemme toisiamme yhä kiihkeämmin. Siima kesti. On vihdoin aika tarttua määrätietoisesti haaviin ja korjata saalis haltuun…

Sydämeni hieman hakkaa, kun yritän olla välittämättä tupakan hajusta tytön vaatteissa, möykkäävistä känniääliöistä oven toisella puolella ja kasvavasta paska hädästäni.

Esitän edelleen rehvakkaan ylimielistä kusipäätä parhaani mukaan riisuessani tyttöä varmoin ottein. Tyttö on jo juonessa mukana vastaa riisumalla paitani. Kun saan tytön rintsikatkin räpsäytettyä auki, yritän olla katsomatta hänen jenkkakahvojaan ja keskittyä pikemminkin sieviin rintoihin, joissa on suloisen pienet nännit.

- Pitäisköhän sitä joku kortsu kaivaa käden ulottuville? en malta olla kysymättä. Vastuuntunto on minussa kuitenkin liian syvällä, vaikka itseäni ei olisi tuolloin kiinnostanut oikein paskaakaan.

Jostain kaivetaan joku kortonki käden ulottuville.

Jatkan hänen rintojen ja kaulan suutelua, perseen kourimista ja jalkovälin hyväilyä reidelläni. Tänne asti ei roolini enää ihan kestä. Nautin liikaa aidon nautinnon antamisesta naiselle ja koen sen liian vahvasti velvollisuudekseni. Lisäksi opin avoliittoni vuosina saavani todennäköisemmin, kun ensiksi silittelin, hieroin ja nuolin naistani perusteellisesti.

Olemme avanneet toistemme farkut jossain välissä. Käytän kättäni hänen pikkupöksyjen sisällä ja huomaan hänen olevan valuvan märkä. Suutelen hänen rintoja ja vatsaansa, yhä alemmaksi edeten samalla kun vedän häneltä farkut ja sukat jalasta. Hän nousee samalla istumaan vuoteelle, suutelee minua ja vetää avatut farkkuni alas. Kalsarini ovat tuossa vaiheessa jo märät touhutipoista.  Etenen uudestaan nopean kiihkeästi suudellen alas hänen vartaloaan pitkin sisäreisille asti. Vedän pikkuhousuja häneltä sivuun yrittäen olla välittämättä kusen ja tupakan polttamisen aiheuttamasta tunkkaisuudesta. Työnnän etusormeni hänen hämmästyttävän tiukan tuntuiseen pimppiinsä samalla klitorista nuollen.

- Ootko sä neitsyt? en malta olla kysymättä hänen hämmästyttävän tiukkaa pilluaan ihmetellen.

- Ei, en mä oo. hän vastaa kiihkeästi päätään pudistellen.

- Selvä se sitten… vastaan touhujani jatkaen.

Vedän häneltä pikkaritkin pois ja hän lähes maukuu kiimasta kun nuolen parastani tarjoten. Onneksi olin ryypännyt riittävästi, niin minua ei enää juurikaan haitannut, vaikka hänen juuri 18-vuotta täyttänyt pillunsa maistui jo lievästi tuhkakupilta ja kuselta. Noustessani seisomaan vetääkseni bokserini pois jaloistani hän ottaa pyytämättä munani suuhunsa ja imee sitä ahnaasti. Hän näytti kyllä ikkunan läpi kajastavien katulamppujen valossa oikein söpöltä imiessään touhutippoja kovana seisovasta kullistani hymykuoppineen. Avovaimoni ei ollut koskaan imenyt munaani noin ja ajattelin ensimmäisen kerran kaiken aiemman näyttelemisen kannattaneen.

Revin hieman tärisevin käsin kortsun esiin pakkauksestaan hänen jatkaessa intohimoista suihinottoa. Enää en välittänyt vaikka homma olisi osittain näyttelyä – nautintoni oli riittävän aitoa ja tyttö tuntui tarpeeksi innokkaalta. Koitan pyyhkiä kulliani hieman kuivemmaksi kädellä ennen kuin rullaan kortsun paikalleen. Lipsuttelen kumilla peitettyä kullini nuppia muutaman kerran tytön märkien häpyhuulten välissä ja suutelen häntä. Hän keinuttaa ja pyörittää lanteitaan minua vasten. Päässäni humisee kiimasta, kännistä ja jännityksestä.

Tunnen olevani uuden maailman portilla. Tai voisi sanoa uuden elämäntavan huulilla. Olen astumassa maailmaan, jossa naista voi nussia, vaikka hänen kanssaan ei haluaisi oikein keskustella, häntä ei haluaisi näyttää sukulaisilleen eikä haluaisi missään nimessä hänen kanssaan naimisiin.

Alan painaa hitaasti kulliani hänen käsittämättömän tiukan tuntuista pillureikäänsä vasten. Alan jo pelätä, ettei kullini kyllä mene sisään rikkomatta jotain. En malta olla vielä kysymättä, etteikö hän ole oikeasti neitsyt, kun hänellä tuntuu olevan niin käsittämättömän tiukka pillu. Puheessa yritän pitää roolistani kiinni riittävästi, etten onnistu pilaamaan pillunsaantiani. Kuitenkaan kaikista valmisteluistani huolimatta, en vain kykene runnomaan kulliani tuonne nuoren naisen pieneen pilluun apinan raivolla.

- Sanothan sä heti jos tää sattuu suhun? pääsee suustani käsikirjoitukseen nähden aivan liian pehmeästi.

- Ei satu ollenkaa ja sanon kyl. hän huokaisee.

Rauhallisesti, mutta kohtalaisen voimakkaasti tökkien saan terskani ujutettua tuonne riemurasiaan. ”Ei perkele miten mahtavaa! Mä todellakin pääsin naimaan toistakin naista eläissäni ja vielä samana iltana kun tavattiin!” ajattelin riemuissani jo näyttelemisen aiheuttaman itseinhon unohtaneena. Saan viimein työnnyttyä juuria myöten hänen sisäänsä ja hänen pillunsa puristaa minua hetken tervehdykseksi entistäkin kovempaa. Hänen pillun puristus on jo niin tiukka, että se suorastaan sattuu nuoreen kyrpääni. Arvelen kuitenkin tytön vääristyneiden kasvojen kuvastavan enemmän nautintoa, kuin kipua ja alan naida.

Ja suoraan sanottuna en jaksaisi, tahtoisi enkä haluaisi enää välittää. Tahdon viimeinkin vuosien kärvistelyn ja toisten hyvinvoinnista huolehtimisen jälkeen itse nauttia ja olla itsekäs. Koko olemukseni suorastaan huutaa päästä naimaan mitä erilaisimpia naisia ja tyhjentämään kassieni raskasta sisältöä heidän sisäänsä.

Liikuttelen munaani alkuun aika varovaisesti edestakaisin tytön puristavassa pillussa. Kun tyttö alkaa keinuttaa lanteitaan minua auttaakseen ja voihkia oikein kiihottavasti, rohkaistun ja työnnän pelkoni pienen tyttösen särkemisestä syrjään. Alan liikkua rohkeammin omaa nautintoani seuraten ja hänen pillunsakin käsittämätön puristus tuntuu hieman helpottavan. Rakas ystäväni T ei osaa niin riemuita puolestani vaan alkaa sängyn natinan ja voihkaisujen yltyessä huudella kehotuksia tulla ryyppäämään kanssaan.

Yritän olla välittämättä hänen huudoistaan, yltyvästä paskahädästäni ja koko tilanteen koomisuudesta.

Pian touhutipat ovat kastelleet kumin sisäpuoleltakin niin liukkaaksi, etten kännisillä aivoillani enää oikein hahmota kummalta puolelta kortsu on liukkaampi. Päätän olla nokkela ja käännän kortsun vaivihkaa nurinpäin ja jatkan nussimista.

Pian ystäväni T avaa oven, räpsäyttää valot päälle ja huutaa ”Lakkaa nyt jo pikku-hiljaa nussimasta sitä rumaa ämmää ja tuu ryyppää meiän kans.” ”Painu nyt saatana helvettiin ja laita se ovi kiinni”, huudan takaisin. T tottelee. Tyttö ei tunnu olevan oikein moksiskaan, mutta mun tekisi toisaalta mieli revetä nauramaan ja toisaalta käydä vetämässä ystävääni turpaan. Lisäksi tunnen, etten kyllä kykene laukeamaan tällaisen sirkuksen ja paskahädän häiritessä. Päätän lyödä kaksi kärpästä yhdellä iskulla.

-Hei, sori! Mä käyn sanoo noille, et pitävät nyt jo saatana turpansa kiinni. huikkaan tytölle ja lähden rehvakkaasti pelkkä kortsu päälläni välipaskalle.

Helpotus

T on aivan ympäri päissään, niin hillitsen haluani vetää häntä turpaan vaikka hän huutaa minun avatessa makuuhuoneen oven ”Tulithan sä viimein järkiis ja lakkasit nussimasta sitä rumaa ämmää. Tuuha ottaa vähä viinaa!” Hän on jo yrittänyt mennä sentään vessan eteen nostettuun ”vieras sänkyyn” nukkumaan. Tyydyn painamaan hänen päätänsä tyynyyn ohi mennen, yrittäen pidätellä nauruani karjuessani häntä pitämään turpansa kiinni.

Istun pöntölle paskalle. Sängyn takia ovi ei edes mahdu kiinni ja yllän muutenkin pytyltä sopivasti huitomaan kaveriani jo kertaalleen käännetyllä kortsulla naamaan, kun törkyjutut vain jatkuu. Saan paskannettua, kustua ja T:eenkin jotenkin tajuamaan, ettei meitä todellakaan kannata tulla enää häiritsemään. Muista jatkoille tulleista vieraista minulla ei ole muistikuvia…

Huuhtaisen hieman puolijouheaa kulliani kraanan alla ja palaan makuuhuoneeseen.

Tyttö on peittänyt itseään peitolla ja vetää sitä kahahtaen hieman paremmin päälleen, kun avaan oven. ”Ah, se olitki vaa sä.”, hän sanoo ja rentoutuu. Hän vastaa edelleen hyvin kiihkeästi suudelmaani, kun kömmin sänkyyn ja peiton alle hänen viereensä. Penikseni muuttuu nopeasti puolijouheasta täyteen iskuvalmiuteen. Puristan hänen pakaroitaan ja imaisen leikkisästi hänen nännejä. Hän tarttuu kädellään reittään vasten kovana sykkivään penikseeni ja alkaa hyväillä.

Tällä kertaa kortsuista ei enää puhuta…

Aamulla naidessamme laukean toisen kerran hänen sisälleen paljaaltaan. Kysyn ”Nii, et sä mitää ehkäsyä käytä?” Hän vastaa ”En… Pitänee hakea jälkiehkäisypilleri.” Minä repeän nauramaan ja totean homman menneen juuri niin nappiin kuin pitääkin…

Tarjoan hänelle kyytiä mihin hän haluaa mennäkään. Lähellä matkan päätä hän kysyy haluisinko tavata vaikka joskus toistekin. Vaihdamme numeroita.

Ajan yksin takaisin kotiin krapulasta tärisevin käsin, kassit tyhjinä ja näpsäkän tyhjentäjän numero puhelimessani. Alan tajuta, ettei unelmien läheisyydestä, tyydytyksestä ja seksistä tarvitse jäädä toteutumatta, vaikka unelma aidosta yksiavioisuudesta murskautuikin. Nojaan taaksepäin, otan mukavamman otteen ratista ja hymyilen.

Erityisen vaikealta tuntui jatkaa kertomustani rehellisesti ja kaunistelematta, kun paikalle myöhemmin tullut minulle tuntemattomin henkilö oli erittäin kaunis nuori nainen. Nytkin tätä kirjoittaessa sama ahdistus ja pelko sosiaalisesta tuomiosta tuntuvat selvästi vatsasta päälakeeni asti. Otsaa kiristää, rintaa polttelee ja tuntuu kuin pala olisi kurkussa… On jotenkin todella vaikea kuvailla tuon tunteen kokemista – kuin yrittäisi kuvata jotain väriä sokealle…

Tunne muistuttaa kuitenkin samaa, jonka koen vaikka hypätessäni veteen 10 metristä. Pelkoa tuhoutumisen tai vakavan loukkaantumisen mahdollisuudesta…

Vielä en ole pystynyt kirjoittamaan noista teoistani. Kaverini tosin kannusti minua, joten kenties yritän tänään – pyrkien täydelliseen rehellisyyteen yleisön ja itseni mahdollisista tuomioita miettimättä.

Helvetti – minä kirjoitan tänään ja aloitan saman tien! Valitettavasti on vain tunti aikaa, kunnes pitää rientää toisaalle maailmaa parantamaan. Eli siis, onneksi on vielä tunti aikaa kirjoittaa, ennen kuin pääsen tekemään muita upeita juttuja!

Nyt voisin vaikka sitten irtaantua ruumiistani, valaistua ja julistaa itseni ja kaverini paaveiksi – tai tuntea itseni idiootiksi ja lukea Idioottia[5]. Tai sitten vain hakea armahdusta uuden uskonnottoman seurakunnan ylipapittarelta – tai rukoilla Lentävän spagettihirviön nuudelisen ulokkeen ohjausta[6].

Joogaa, meditointia ja kaikenlaista (järkevää) itseeni tutustumista aion kuitenkin jatkaa. Jonkinlainen kunnollinen uskonnoton eettisyyden[6], tietoisuuden[7] ja eheyden kasvua tukeva “seurakunta” olisi kanssa kiva perustaa tai löytää… Uskoon tulemalla kun yleensä saa kavereita, mutta järkiinsä tulemalla huomaa valitettavan usein olevansa aika yksin.

Viitteet:
[1] http://areena.yle.fi/video/1315511829091
[2] http://en.wikipedia.org/wiki/Cosmos:_A_Personal_Voyage
[3] http://www.youtube.com/watch?v=mu5URbh-Lh0
[4] http://en.wikipedia.org/wiki/Dimension
[5] http://fi.wikipedia.org/wiki/Idiootti_%28romaani%29
[5] http://fi.wikipedia.org/wiki/Lent%C3%A4v%C3%A4_spagettihirvi%C3%B6
[6] http://fi.wikipedia.org/wiki/Etiikka
[7] http://fi.wikipedia.org/wiki/Tietoisuus

Pistää miettimään voisiko vastaavasti jotkut naiset olla valmiita maksamaan korkeakoulussa opiskelevan “tavallisen” miehen seurasta?

Ko. blogin kommenteissa aiheesta oli hieman keskustelua ja ristiriitaisia näkemyksiä…

Mitä mieltä te olette?

Voisivatko naiset olla valmiita maksamaan saadakseen miehen täydellisesti omaan käyttöönsä? Mitä itse odottaisit unelmiesi mieshuoralta? Voisiko olla kutkuttavaa maksaa jostain, mitä ei ennen ole kehdannut kysyäkään? Tai onko suomessa olemassa niin arkoja, ujoja, ja kaipaavia naisia, että olisivat valmiita vaikka maksamaan miehen läheisyydestä?

Tai oletko itse mies, jolta naiset ovat ostaneet seksiä? Vai oletko kenties stripannut tai esiintynyt pornossa rahasta? Millaisia fiiliksiä tuo herätti? Vaikuttiko rahasta paneminen jotenkin herkkään miehiseen seksuaalisuuteesi? ;P Tai vaikkapa käsitykseesi naisista?

Ja naiset, hylkäisitkö muutoin sopivan kumppanin ehdottomasti, jos tietäisit hänen joskus huoranneen?

Ohjeet: Kopio tämä muistiinpanoihisi. Tägäytä muita kirjanörttejä, myös minut, jotta näen mitä olet vastannut. Lihavoi kirjat, jotka olet lukenut kokonaan; kursivoi kirjat, jotka olet aloittanut muttet ikinä saanut päätökseen tai joista olet lukenut pätkiä. Luetuksi kirjaksi lasketaan myös, jos joku on lukenut kirjan sinulle.

Keskisuomalaisen 100 kirjaa, jotka tulee lukea ennen kuolemaa:

1. Mika Waltari – Sinuhe Egyptiläinen (Paikoin aavistuksen raskaslukuinen ja hieman masentava, mutta muutoin tiukkaa settiä. Luettu yläasteella.) 

2. J.R.R. Tolkien – Taru sormusten herrasta (Onko olemassakaan fantasiakirjallisuutta parempaa tapaa kuvata tietoisuuden, olemassaolon ja etiikan ikuisuusongelmia?)

3. Väinö Linna – Tuntematon sotilas (Jännittävä, viihdyttävä ja kohtuu realistinen kirja suomalaisen miehen suuresta surusta.) 

4. Aleksis Kivi – Seitsemän veljestä (Viihdyttävästi kerrottu, oikeasti psykologisesti kohtuu syvällinen ja ajaton kuvaus orpojen suomalaispoikien matkasta miehuuteen.) 

5. Väinö Linna – Täällä Pohjantähden alla 1-3 (Modernin leffa-version eka osa oli erittäin vaikuttava ja koskettava! Joskin elokuvallisuus osin jäänyt hieman viimeistelmättömän ja “halvan” näköiseksi…)

6. Agatha Christie – 10 pientä neekeripoikaa (Jännäri-klassikoksi tämä jännitti aika vähän.)

7. Fjodor Dostojevski – Rikos ja rangaistus (Aivan loistava! Kerrankin klassikko, joka on maineensa ansainnut! Tätä kirjaa ei aivan turhaan sanota yhdeksi maailmankirjallisuuden syvällisimmistä teoksista. Kirjoituksia kellarista ja Idiootti kolisee myös inhimillisyyttäni ravistellen. Kaksoisolento oli – aika hämärä sienitrippi. Luettu 2011)

8. Anne Frank – Nuoren tytön päiväkirja

9. Douglas Adams – Linnunradan käsikirja liftareille (Harvat kirjat ovat saaneet mut nauramaan niin paljoa ääneen, kuin tämä viisiosainen trilogia! Luettu teininä.) 

10. Astrid Lindgren – Veljeni Leijonamieli

11. Antoine de Saint-Exupéry – Pikku Prinssi

12. J.K. Rowling – Harry Potter -sarja (Muutama eka kirja. Juonikirjallisuutta – rivien välissä voi olla näkevinään aika syvällisiä oivalluksia ihmisyydestä, etiikasta jne.)

13. Gabriel García Márquez – Sadan vuoden yksinäisyys (Ihan jees, vertauskuvallinen magialla ja karskilla seksin ja väkivallan kuvauksella höystetty referaatti Latinalaisen Amerikan historiasta.)

14. George Orwell – Vuonna 1984

15. Veikko Huovinen – Havukka-ahon ajattelija

16. Elias Lönnrot – Kalevala  (Kuinka moni on oikeasti saanut luettua koko Kalevalan? Vähän niin kuin olisi lukenut Raamatun.)

17. Jane Austen – Ylpeys ja ennakkoluulo

18. Sofi Oksanen – Puhdistus

19. Astrid Lindgren – Peppi Pitkätossu

20. Mihail Bulgakov – Saatana saapuu Moskovaan

21. Richard Bach – Lokki Joonatan

22. Umberto Eco – Ruusun nimi

23. Tove Jansson – Muumipeikko ja pyrstötähti (Joku muumi-kirja jäi kesken kirjan masentavuuden takia.)

24. J. & W. Grimm – Grimmin sadut I-III (On näistä ainakin jotain mulle luettu pienenä (jossain muodossa). Tähkäpää, Hannu ja Kerttu, Lumikki…)

25. Dan Brown – Da Vinci –koodi

26. Enid Blyton – Viisikko-sarja

27. Anna-Leena Härkönen – Häräntappoase (Leffan olen ainakin nähnyt…)

28. Ernest Hemingway – Vanhus ja meri

29. Goscinny – Uderzo – Asterix-sarja

30. John Irving – Garpin maailma

31. Louisa May Alcott – Pikku naisia (Pikku miehiä ainaki luettu samalta kirjailijalta)

32. Victor Hugo – Kurjat (Oikeasti vaikuttava ja edelleen ajankohtainen klassikko yhteiskunnasta, köyhyydestä, ihmisyydestä ja vähän kaikesta muustakin.) 

33. C.S. Lewis – Narnian tarinat (Wikipedian mukaan noita on seitsemän – muistaakseni olen lukenut jonkun 5 kirjan kokoelman.)

34. A.A. Milne – Nalle Puh

35. Henri Charriete – Vanki nimeltä Papillon

36. Alexandre Dumas – Kolme muskettisoturia (Jatko-osat jäivät ainakin kesken yläasteella tylsän kerronnan ja juonen takia.)

37. Emily Bronte – Humiseva harju

38. William Golding – Kärpästen herra

39. Juhani Aho – Rautatie

40. Leo Tolstoi – Anna Karenina

41. Frank McCourt – Seitsemännen portaan enkeli

42. Arthur C. Clarke – Avaruusseikkailu 2001 (Leffan perusteella ihmeellistä mukafiksua symboliikalla, mystiikalla ja monitasoisella tarinalla kikkailua. Aikanaan kenties kova juttu. Hmm. wikipedian mukaan ehkä kuitenkin lukemisen arvoinen. http://fi.wikipedia.org/wiki/2001_Avaruusseikkailu_%28kirja%29)

43. J.D. Salinger – Sieppari ruispellossa

44. Charlotte Brontë – Kotiopettajattaren romaani

45. Kurt Vonnegut – Teurastamo 5

46. Isaac Asimov – Säätiö

47. Aapeli – Pikku Pietarin piha

48. Leo Tolstoi – Sota ja rauha

49. Mauri Kunnas – Koiramäen talossa

50. Margaret Mitchell – Tuulen viemää

51. Nikolai Gogol – Kuolleet sielut

52. Albert Camus – Sivullinen

53. Kirsi Kunnas – Tiitiäisen satupuu

54. Hergé – Tintti-sarja (muutamia ainakin luettu)

55. Miquel Cervantes – Don Quijote

56. Eduard Uspenski – Fedja-setä, kissa ja koira

57. Mark Twain – Huckleberry Finnin seikkailut

58. Johanna Sinisalo – Ennen päivänlaskua ei voi (semipäräyttävä lukukokemus)

59. Herman Hesse – Lasihelmipeli

60. Günther Grass – Peltirumpu

61. Jostein Gaarder – Sofian maailma

62. Leon Uris – Exodus

63. Lucy M. Montgomery – Pieni runotyttö 

64. Ilmari Kianto – Punainen viiva

65. Franz Kafka – Oikeusjuttu

66. Guareschi Giovanni – Isä Camillon kylä

67. Lewis Caroll – Liisan seikkailut ihmemaassa

68. John Steinbeck – Eedenistä itään

69. Kari Hotakainen – Juoksuhaudantie

70. Paulo Coelho – Istuin Piedrajoen rannalla ja itkin

71. Jules Verne – Maailman ympäri 80 päivässä (En ole ihan varma olenko lukenut kokonaan vai nähnyt vaan leffoja jne.)

72. Risto Isomäki – Sarasvatin hiekkaa (Herättävä, ajankohtainen ja otteessaan pitävä tieteeseen perustuva ekologinen trilleri.) 

73. Jaroslav Hasek – Kunnon sotamies Svejk maailmansodassa

74. Giovanni Boccaccio – Decamerone

75. Oscar Wilde – Dorian Grayn muotokuva (Leffa nähty – iha jees – nykytarinoihin verrattuna ei juuri mitään erikoista)

76. Milan Kundera – Olemisen sietämätön keveys

77. Homeros – Odysseia

78. Peter Hoeg – Lumen taju 

79. Arthur Conan Doyle – Baskervillen koira

80. William Shakespeare – Hamlet

81. Eino Leino – Helkavirsiä-sarja

82. Stieg Larsson – Miehet, jotka vihaavat naisia (Leffa loistava – lukujonossa.)

83. Yrjö Kokko – Pessi ja Illusia

84. Thomas Harris – Uhrilampaat (Yksinään jää hieman pinnalliseksi, mutta muiden “Hannibal”-kirjojen kanssa tarina ja Hannibalin hahmo saa huimasti syvyyttä.) 

85. Raymond Chandler – Syvä uni

86. Jean M. Untinen-Auel – Luolakarhun klaani

87. Deborah Spungen – Nancy (Ihan ok, tekstiä ja jopa kohtuu syvällistä pohdintaa ihmisyydestä, kasvusta jne.) 

88. Stephen King – Hohto (En ole juuri koskaan aloittanut kirjaa jonka ensimmäiset 100 sivua olisivat tylsemmät. Stephen Kingiltä voinkin vilpittömästi suositella ainoastaan “Dark Tower” sarjaa – alkuperäisellä kielellä.)

89. Laura Ingalls Wilder – Pieni talo preerialla

90. Laila Hietamies – Hylätyt talot, autiot pihat

91. Aino Suhola – Rakasta minut vahvaksi

92. Aleksandr Solzhenitsyn – Vankileirien saaristo

93. Mikael Niemi – Populäärimusiikkia Vittulajänkältä

94. Timo K. Mukka – Maa on syntinen laulu

95. Juha Vuorinen – Juoppohullun päiväkirja

96. Kjell Westö – Missä kuljimme kerran

97. Veijo Meri – Manillaköysi

98. Maria Jotuni – Huojuva talo

99. Juha Itkonen – Anna minun rakastaa enemmän

100. Jan Guillou – Pahuus

Muutoin sanoisin monien kirja-klassikoiden olevan sinänsä yliarvostettuja. Klassikot ovat käsittääkseni usein klassikoita lähinnä siksi, että ne sattuivat olemaan “ensimmäisiä uusia juttuja” jotka noteerattiin ja saivat arvostusta laajasti – eivät välttämättä siksi, että ne olisivat itsessään maailman parhaimpia ja loistavampia teoksia.

Miksi? Mitä niin vitun erityistä mussa on?

No, ainakin ylimielisyys.

Olen dumpannut naisia, koska he eivät ole olleet tarpeeksi hyviä tanssimaan, heillä on ollut ärsyttävä ääni tai liiallisesta pinnallisuudesta kielivä vaatetus. Täällä AS:ssä en edes harkitse ketään, joka ei osaa kirjoittaa. Enkä millään muullakaan deitti-sivustolla. Eihän sellaista voisi edes panna… Tuntuisi varmaan kuin eläimeen sekaantuisi.

Eikä tämä ajattelu rajoitu vain kumppanien etsintään.

Haluan myös saada parhaat ystävät, parhaan koulutuksen, parhaat harrastukset ja parhaan työn. Parasta sukua ja perhettä en saanut, mutta nekin varmaan vaihtaisin parhaisiin, jos voisin…

Ja itse haluaisin tietenkin olla paras kaikessa. Masennun jos en ole. Tai ainakin masennuin nuorempana. Jos en saanut luokan parhaimpia arvosanoja, tunsin epäonnistuneeni. Ainakin, jos kyseessä oli jokin ”tärkeä” aine.

Jos, en saa parasta tunnen lahjojeni menevän hukkaan. Tunnen joutuvani luopumaan ties mistä taivaan mannasta ja tekeväni rikoksen elämää vastaan tyytyessäni parhaasta seuraavaan. Varmaan pitkälti tämän takia seurustelusuhteeni eivät ole kestäneet – kukaan ei tunnu parhaalta kumppanilta aina.

Miten oppia nauttimaan edes toiseksi parhaasta? Miten iloita siitä kaikesta mitä on jo saanut? Miten tuntea onnistuneensa ja saada tyydytystä tavallisessa elämässä?

Paras ja minulle paras, voivat myös olla hyvin eriasioita. Luultavasti minun käsitykseni vaikkapa parhaasta työstä poikkeaa vahvasti monien muiden käsityksestä. Luulen löytäneeni itselleni parhaan mahdollisen opiskelu alan ja paikan. Silti en jaksanut suorittaa tutkintoa loppuun – ainakaan vielä.

Luulen, että tällä hetkellä minulle on parasta suorittaa muutamia kursseja elämän korkeakoulussa. Muun muassa kurssien, ”Nuku kunnolla”, ”Syö hyvin” ja ”Nauti arjesta” opit ovat jääneet itselläni aika vajaiksi. Tai sitten olen vaan niin vaikea ihminen, etteivät tavalliset opit toimi minun kohdallani, vaan tarvitaan jonkun korkeamman tason tietämyksen soveltamista.

Enkä tule silti koskaan tyytymään tavalliseen elämään. Olen liian tiedostava, empaattinen ja maailmasta välittävä ihminen siihen. Kulttuurimme mukainen tavallinen elämä, on kutakuinkin tuhoisin asia mitä planeetallamme on esiintynyt sitten dinosaurusten joukkotuhon.

Tahdon siis paremman elämäntavan.

Sellaista kun ei tunnu oikein olevan, minun pitänee itse lähteä mukaan kehittämään sellaista. Onneksi en taida olla ihan ainut, joka haluaa jotain paljon parempaa.

En ole ronkeli, mutta haluan elämäntavan, joka ei kuse lastemme muroihin…

Kuka voisi olla paras kumppani tällaiselle matkalle? Ketkä voisivat olla parhaita? Miten voisin koskaan olla heidän arvoisensa?

Kaikki tietämäni todella syvälliset – jotain erittäin oleellista elämästä oivaltaneet ja sitä todeksi elävät ihmiset – kaikki he ovat tehneet tuon sukelluksen jossain muodossa. Kaikki ihmisyydessä korkealle nousseet ovat käyneet sen syvimmissä syövereissä vauhtia hakemassa. Monet toki eivät ole koskaan sieltä pohjalta nousseet. Jos kaikki olisivat, emme me muuten kertoisi satuja, lukisi kirjoja ja katselisi elokuvia tuosta myyttisestä sankarin matkasta. Sukeltamisesta johonkin mitä järki ei tavoita. Jonnekin mihin päivätajunnalla ei ole asiaa…

Tuo matka tunnetaan kaikissa kulttuureissa ja kaikilta historian aikakausilta. Kalevalassa Väinämöinen matkaa Tuonelaan, Odysseus vasta hurjia kokikin omilla harharetkillään ja kävi mm. manalassa. Kaiken kaikkiaan jokaisen tarinan sankari on kokenut jotain, mitä voisi nimittää sielun pimeäksi yöksi…

Ja mikä olisi sen pimeämpää, kuin järjestään luopuminen? Minuutensa synkimpien demoneiden kohtaaminen ja niiden kanssa tanssiminen?

Luonnonkansat pitävät edelleen tuota matkaa pyhänä. Heillä on riittejä, oppaita ja erilaisia tekniikoita tuota matkaa helpottamaan. Me ”sivistyneet” länsimaalaiset, kutsumme tuolle matkalle lähtemistä hulluksi tulemiseksi tai psykoosiin vaipumiseksi. Meillä on lääkkeitä, tekniikoita ja vartioita tuon matkan estämiseksi. Tai ehkä olen itse hullu, enkä erota sumentuneella järjellä noita matkoja toisistaan…

Toinen eheyttää, kasvattaa ja vahvistaa – toinen traumatisoi, hajottaa ja heikentää…

Kaikki kasvu tapahtuu kuitenkin mukavuusalueen ulkopuolella – siitä varmaan kaikki voivat olla suunnilleen samaa mieltä. Miten siis voisin kasvaa yli mieleni epämiellyttävimmistä osista kohtaamatta niitä silmästä silmään? Miten mieleni kaikki toisinaan ristiriitaiset osaset, mielihalut ja sanalla sanoen autonomiset toimijat voisivat koskaan tehdä yhteistyötä tutustumatta toisiinsa? Miten järkeni voisi koskaan ymmärtää järjettömyyttäni, jos se ei koskaan suostu hiljentymään ja kuuntelemaan? Olemaan edes hetki analysoimatta, järkeilemättä ja olematta niin pirun järkevä?

Mieleni on sodassa itseään vastaan – on ollut niin pitkään kuin muistan.

Järkeni, yliminäni, valeminäni hallitsee muuta mieltäni hirmuvaltiaan ottein. Päivisin se murskaa kaikki järjettömyydet, kuten tunteet ja muut hömpötykset logiikan rautaisin nyrkein. Mutta vastarinta on sitkeää ja järjen ylivalta pitkälti vain näennäistä. Öisin hulluus yrittää puhua päivätajunnalleni järkeä, kuiskailla aselevosta, rauhasta ja harmoniasta – kaikki mitä tajunta aamulla muistaa, on järjettömiä kuvajaisia, epäloogisuuksia ja tunteita, joihin logiikka ei rohkene pureutua.

Ja kaiken tämän jälkeen järkeni epäilee järjen menettämisen pelon olevan järjetöntä eheytymisen pelkoa. Pelkoa kylmää ja mekaanista logiikkaa rikkaammasta elämästä. Järjettömän järkevästä elämästä, jossa tunteet työskentelevät harmoniassa järjen kanssa.

Nyt kun järki ei ole suostunut kuuntelemaan niitä vuosiin, ne saavat tiedottomasta naruja vedellen järkeni näyttelemään mitä järjettömimpiä nukketeattereita. Kaikkien muiden unissakävelijöiden tapaan…

Miten muuten unesta voisi herätä kuin tajuamalla nukkuvansa? Miten ponnistaa hulluudesta kohti tervettä mieltä kuin hyväksymällä nykyinen todellisuus – kaikessa järjettömyydessään?

Ja kumpi on todella järjettömämpää, olla sekaisin kuin käkikello, jossain heinäpellolla heilumassa vai antaa järkensä ja tarmonsa kaiken elämän edellytyksiä tuhoavan koneiston käyttöön? Kahdeksan tuntia vuorokaudessa, viisi päivää viikossa, kymmenen kuukautta vuodessa, jotta tänäänkin voitaisiin kuluttaa maksimaalinen määrä luonnonvaroja ja pitää talouden rahisevat rattaat pyörimässä. Jotta meillä olisi huomennakin kyky pyyhkiä koko planeetan pinta sileäksi mahtavimmilla aseilla mitä tiede ja järki kykenevät kehittämään – kaikessa hulluudessaan.

Minulla on aina ollut tämä järjetön tunne, että yhteiskunnassamme on jotain perusteellisesti kieroutunutta…

Ja tuon alkusyyn toivoisin tavoittavani itsestäni ja kesyttäväni sukeltamalla omaan hulluuteeni. Miten voisinkaan toivoa ymmärtäväni maailman hulluutta jos en ymmärrä edes omaani?

Miten voisin toivoa kykeneväni minkäänlaiseen rakentavaan keskusteluun maailman vaikutusvaltaisimpien sekopäiden kanssa, jos en pystyisi istumaan samassa pöydässä edes oman hulluuteni kanssa?

Miten voisin toivoa metsäyhtiöiden näkevän avohakkuiden järjettömyyden tai valtioiden ymmärtävän sodan mielettömyyden tuloslaskelmien osoittaessa päinvastaista? Siis ainakaan jos en ole valmis kohtaamaan edes oman persoonani, arvojeni ja tavoitteideni perustavaa hulluutta?

Unelmoin maailman parantamisesta, maailman pelastamisesta, enkä osaa pelastaa edes itseäni.

Unelmoin maailman kammottavimpien sekopäiden saamisesta järkiinsä, enkä uskalla kohdata edes omaa hulluuttani.

Ja samalla unelmoin hulluudesta, kammottavan vapauttavasta heittäytymisestä. Maailman murheiden laskemisesta vihdoinkin harteiltani. Luopumisesta järkevyyden ikuisesta taakasta. Heittäytymisestä kerrankin virran vietäväksi ja elämän kannateltavaksi.

Hukutaan sitten, saatana, jos ei kelluta!

Enkä rohkene kuitenkaan.

En vielä.

Mitä jos en löydäkään pimeästä takaisin?

Mitä jos kyllästyn hulluuteen tai se onkin ihan perseestä jo alun alkaen?

Jos en saavutakaan mitään, mutta menetän kaiken?

Kuten vittu mitä? Reikäiset vaatteeni? Kykyni suoltaa suulla ja näppäimistöllä, jotain käsittämätöntä mongerrusta?

Tai jos menettäisinkin kykyni kärsiä ilman syytä, kykyni tukahduttaa terve tunne-elämä ja kyvyttömyyteni terveiden rajojen ylläpitoon?

Tai jos kuitenkin sekoamalla sisäinen perkeleeni ei tyynnykään vaan pääsee ainoastaan irti? Valtoimenaan maailmalle mellastamaan, minua mukanaan raahaten ja työkalunaan käyttäen?

Tunne itsesi. Parantaja, paranna itsesi. Tule muutokseksi, jonka haluat nähdä maailmassa.

Viisaita sanoja…

Haluaisin tuntea itseni, mutta en tiedä millä purkaa muuri itseni ja tunteideni välillä. Enkä tiedä rohkenisinko, vaikka tietäisin. Tuon muurin massiivisuus kertoo omaa kieltään niistä kauhuista, jotka se kätkee taakseen. Hulluksihan siinä varmaan tulisi, jos yhtäkkiä kokisi kaikki lapsuuden tukahdutetut tunteensa niiden täydellä voimalla. Silti olen tietoisesti yrittänyt purkaa tuota muuria vuoden 2007 syksystä asti. Ja jo sitä ennen se mureni parisuhteen vaikutuksesta.

Ensin käytin ikiaikaista Suomalaista menetelmää – join viinaa, niin paljon kuin kykenin, jotta yliminäni hukkuisi ja muuri liukenisi. Sitten aloin kirjoittelemaan.

Ensin en osannut kirjoittaa juuri muuta, kuin ”Vittu kun vituttaa vittu ja unikaan ei vittu tuu…”

Sitten löysin jotain muitakin sanoja kuin vitun – kuten esimerkiksi ”perkele”, ”saatana” ja ”helvetti”.

Kaikki varmaan huomaa, että noilla sanoilla en vielä valaistunut. En menettänyt edes järkeäni – ainakaan kunnolla. Tällainen puolivillainen vätys kun olen, niin en ole edes sitäkään onnistunut tekemään vielä kunnolla. Jotain hassuja kolinoita aloin sentään kuulla öisin ja iltaisin. Ja kokea mitä eriskummallisia ja moninaisimpia tuntemuksia, kuten vaikkapa vitutusta ja raivoa. Toisinaan panetti ja joskus jopa pelotti. Ja eikö nälkäkin ole tunne?

Voi äiti, miten hyvin opetit, ettei isot pojat itke – eikä tunne oikeastaan yhtään mitään muutakaan.

Ongelmaahan ei sinänsä olisi, jos en tosiaan tuntisi, mutta kun tunnen kuitenkin! Jos pysähdyn kuuntelemaan, tunnen miten sisälläni kiehuu. Jos en pysähdy sen paine ajaa minua silti ties mihin suuntiin ja mihin suorituksiin. Oikeasti tunteettomat oliot, kuten kivet tai koneet, eivät tee mitään. Joku saattaa tehdä niillä jotain, mutta aktiivisiin tekoihin tarvitaan suuria tunteita. Tukahdutetutkin kelpaavat oikein hyvin. Keksinette itsekin esimerkkejä historiasta ilman minun apua…

Ja siellä se suo velloo sisälläni tälläkin hetkellä. Kiehuva hornan kattila kaikkine kauhuineen, mitä ihminen kuvitella saattaa.

Olen kuullut ja lukenut, ettei ihmiselle ole mikään niin hirveää, kuin joutua kohtaamaan itsensä. Voin hyvin uskoa tuon olevan totta. Pitäisi olla hullu kyetäkseen siihen. Ja silti juuri se olisi kaikkein järkevintä mitä kukaan voi tehdä.

Pelkään sisälläni olevaa raivoa. Mielipuolista, repivää ja kaunaista raivoa. Se polttaa ja syö minua sisältä. Etsii purkautumiskanavaa ja saa pääni särkemään, ohimosuonet sykkimään.

Voi miten vapauttavaa on ollut päästää pieniä sihauksia tuosta raivosta ulos! Ja miten kammottavan houkuttelevalta täydellinen irtipäästäminen niinä hetkinä tuntuikaan. Ja miten järkeni kirkuikaan paniikissa kaikkia keksimiään varoituksia valta-asemansa menettämisen pelossa.

Aina tuo järki… Välillä vihaan järkeäni. Se tulee aina pilaamaan järkeilyllään hyvät hulluuden ideat. ”Ei olisi mitään järkeä mennä puhumaan sille tytölle.” ”Tuollainen tanssiminen nyt näyttää aivan järjettömältä.” ”Olepas nyt järkevä ja lähde kotiin, äläkä vieraiden ihmisten kanssa jatkoille.”

Joskus voisin vaikka tappaa järkeni – niin kusipäinen ilonpilaaja se usein on…

Mutta toisaalta, pitkälti järkeni ansiosta olen edelleen hengissä. Ties miltä vaaroilta se on osannut minua varjella jo ennakkoon ja monesta kiipelistä auttanut selviämään ehjin nahoin. Kenties siitä voisi siis olla jotain hyötyä myös matkalla mielen syövereihin ja hulluuteen.

Ja ehkä tuo ilonpilaajakaan ei loppujen lopuksi ole järki vaan pikemminkin pelko. Pelko kun ei tule suoraan kuulluksi, niin se käyttänee järkeä viestin viejänään. Pitäneepä yrittää kuunnella pelkoa paremmin seuraavalla kerralla, jotta erottaisin sen jatkossa paremmin järjestä…

Tie pelottomuuteen vie pelon läpi, kuulemma. Kuulostaa ihan järkevältä, kun olen asiaa tarkemmin tutkinut ja pohtinut.

Koska koittaa se päivä, kun olen matkannut hulluuteen ja takaisin? Koska voin viimein tuntea olevani eheä? Koska voin sanoa rehellisesti ja nöyrästi ”mikään inhimillinen ei ole minulle vierasta”?

Nyt kuvittelinkin sanovani sen vielä ylimielisesti ja ylpeilevästi, kuin jonkun vuoren valloittanut seikkailija. Tai naisen kaatanut pelimies…

Tahtoisin niin paljon päästä jo aloittamaan ”oikean elämän”, että olisin valmis menettämään vaikka järkeni sen saavuttaakseni! Mutta eihän se niin käy. Tämä on jo niin oikeaa elämää, kuin elämä on. Elämässä ei ole mitään muuta pysyvää kuin muutos ja muutun koko ajan. Jo tätäkin kirjoittaessa minä olen muuttunut ja elämäni on muuttunut. Kun aloin kirjoittamaan, pappani vielä eli. Nyt kun olen hapuillut jo kohta kahden sivullisen verran lopetusta tähän kirjoitukseen, pappani on ollut kuolleena jo suunnilleen vuorokauden.

Ja sen sijaan, että kohtaisin pappani pois menon herättämiä tunteita, kirjoitan tätä. Taistelen väsymystä vastaan, valvon ja yritän valaistua kirjoittamalla hulluudesta. Mitähän järkeä siinäkään on?

Valaistumisen yrittäminenkin taitaa olla lähtökohtaisesti ristiriitaista toimintaa.

Jospa pitäisin itselleni pienen irtipäästämisharjoituksen ja antaisin unen tulla – kaikessa hulluudessaan.

Olen nähnyt omin silmin mm. kuinka tuo mies repi itse hohtimilla sieniset ukkovarpaiden kyntensä irti – naama peruslukemilla. En ole koskaan tuntenut ketään paremmalla kivunsietokyvyllä varustettua ihmistä – ja silti hän valitti kipujaan loppuaikoinaan lähes jatkuvasti.

Pistää hieman miettimään, millainen mahtaa omasta lopustani tulla…

Olen karun kansan ja suvun mätä vesa.

Pappani todisti oman isänsä ja vanhimman veljensä kuolemat kouluiän kynnyksellä, ampui mm. oravia syödäkseen ja teki täysiä päiviä metsätöitä jostain kaksitoistavuotiaasta. Vielä kymmenisen vuotta sitten hän pilkkoi suuren puun latvasta alkaen oman talonsa pihasta. Itse en taitaisi päästä nytkään sellaisen puun latvaan kuin nosturilla. Ja nälkääni haen lähinnä rahaa sossusta ja joskus vaivaudun jopa leipäjonoon.

Loppuaikoina pappa ei muistanut aina edes kaikkia omia lapsiaan ja sekoitti joskus vaimonsakin äitiinsä. Silti hän jaksoi olla aidosti kiitollinen kaikesta saamastaan avusta. Kunpa pystyisin itse samaan. Huumorikin jaksoi vielä pilkahtaa vain päiviä ennen viimeisen keuhkokuumeen puhkeamista. “On se hyvä, että autat vessaan, ettei tarvihe housuun pissiä.” – pilke silmäkulmassa. Papallani ei ollut juuri tapana kiroilla… Ja autoinhan minä – olihan hän sentään tainnut aikoinaan vaihtaa vaippojani ja pyyhkinyt ainakin monesti perseeni kun en vielä itse osannut. Ja mummokin taisi olla hetken tauon ansainnut ympärivuorokautisesta omaishoitajan hommastaan.

No, nyt ovat papan kärsimykset päättyneet ja vessaankaan ei tarvitse enää saattajaa…

Parempi näin kait kaikille. Kaipa muutama vuosi kuoleman tekemistä omaan kotiinsa vangittuna riittänee kenelle tahansa… Ainakin viime keväänä pappani oli sanonut veljelleen haluavansa jo pois. Kesällä hän puhui kuolemastaan minullekin. En ollut koskaan aiemmin nähnyt pappani itkevän… Eikä se silloinkaan ollut katkeraa itkua – pikemminkin lämmin tuulahdus kovapintaisen ja kovan elämän eläneen vanhan miehen lempeästä sydämestä…

Toki hänessä oli omat isotkin vikansa ja hän oli tehnyt elämässään myös monia virheitä. Hänen fanaattinen uskonnollisuutensa taisi traumatisoida enemmän tai vähemmän kaikki hänen lapset (äitinikin). Ja tottuneena saamaan lapsena selkäänsä hän ehti minullekin jaella ennakko perintöään mojovien luunappien muodossa. Voisin muistaa papastani vain nuo luunapit, hänen loputtomat ahdistavat saarnansa ja suvussani vallinneen arvostuksen puutteen tuota kenties aivovamman takia hieman höpsähtänyttä miestä kohtaan.

Mutta hän oli muutakin – niin paljon muutakin.

Ennen viime kesää en esim. tiennyt hänen olleen Saimaallakin tukkeja uittamassa. Jos en kymmenisen vuotta sitten olisi nähnyt häntä sukuhäissä, en olisi välttämättä koskaan uskonut sen jo täriseväkätisen miehen olleen todellakin loistava tanssija. Ja miten loputtoman pitkämielinen hän jaksoi olla teräväkieliselle mummolleni ja loppuun asti häneen rakastunut.

Olen kiitollinen kun sain tuntea tuon kaikessa inhimillisyydessään ihmeellisen miehen. Ilman häntä minua ei olisi. Hyvässä ja pahassa kannan hänen vertaan – niin fyysisesti kuin henkisestikin. Fyysisesti en varmaan koskaan yllä pappani saavutuksiin, mutta toivottavasti muutoin osaisin elää edes puoliksi niin hyvin kuin hän.

Suosittelen tutustumaan juuriinne vielä kun voitte, vaikuttivatpa ne millaisilta tahansa. Ne ovat ainoat mitä teillä on, saattavat kätkeä yllätyksiä ja ovat yleensä eloisampia elävinä, kuin kuolleina.

Tulin juuri erään upean tytön luota kotiin… Miksi vittu kirjoitan kuin tällä tulisi olemaan yleisö, vaikka kirjoitan hyvin ”itsekkäästi” omaa päätäni selvittääkseni?

K himoitsee minua, sanoo sen ääneen ja näyttää sen teoin. Mutta hän tapailee myös poikaa, joka ei ole niin perseestä kuin minä. Poikaa, joka ei ole niin paatunut, kyyninen eikä sekaisin, kuin minä. Sain kuulla tästä pojasta enemmän vasta kun K oli vienyt minut kotiinsa ja harrastanut seksiä kanssani. Tai ainakaan en halunnut kuulla aiemmin…

Vituttaa kirjoittaa näin omaa ja toisten yksityisyyttä varjellen…

Olin vasta tytön toinen mies. Hän oli silti oikein taitava, erittäin innokas ja tuntui olevan paremmin sinut vartalonsa kanssa kuin moni kymmeniä miehiä kaatanut kolmekymppinen. En olisi pahemmin ihmetellyt, vaikka hän olisi ollut hyvin säilynyt ja nuoreksi tekeytynyt kymmeniä miehiä kaatanut kolmekymppinen… Suoraan sanottuna – harvan kanssa on ollut noin hyvää seksiä koskaan ja vielä harvemmin ekalla kerralla. Ja harvoin olen myöskään tuntenut itseäni niin halutuksi. Tunsin siis vihdoin löytäneeni vertaiseni himonussijan – ja sain taas hetken aikaa tuntea itseni teinipojaksi.

Tyttö on siis raikas, seksikäs, kaunis, avarakatseinen, kokeilun haluinen, avoin, hyvä keskustelemaan ja kohtuu älykkään oloinen. Lisäksi kemiamme oikein loimuavat yhteen, sängyssä hän on kuin seksin jumalatar, enkä ole pitkään aikaan tuntenut oloani niin eläväksi kuin hänen seurassaan. Minulla olisi siis kutakuinkin kaikki syyt haluta hänet itselleni – paitsi eettisyys. Vituttaa olla narsisti, jolla on omatunto…

Haluaisin olla hänen viettelijä, rakastaja, oma kiihkeä salaisuus. Mutta en halua kuitenkaan turmella häntä, itseäni, enkä hänen parempaa (ja nuorempaa) poikaystäväehdokastaan.

Ja menin sitten olemaan rehellinen, yltiö rehellinen. Sanomaan kaikki tietoiset ajatukseni ääneen – mm. sen kuinka suuri osa minusta haluaisi vietellä hänet itselleni mistään mitään välittämättä. Ja myös sen, kuinka hän ei kuitenkaan yksin riittäisi minulle. Ja sen miten osa minusta kokee voimakasta myötätuntoa tuota toista poikaa kohtaan – olenhan itse kokenut aikanaan monet lähes sietämättömät mustasukkaisuuden korvennukset ensimmäisten tyttökaveri (ehdokkaideni) ollessa ihastuneita hieman vanhempiin jätkiin.

Niinpä tein jotain, mikä voisi olla jostain hieman hämmentävää. Samaan aikaan viettelin, iskin ja hurmasin tuota tyttöä rakastuneen teinin innolla, työnsin häntä kauemmaksi kuin ”vastuuntuntoinen” setämies sekä syyllistin häntä kuin pikkuveljestään huolestunut isoveli.

Sain hänet sentään itkemään ja sanomaan, ettei halua nähdä mua enää koskaan. Sekä toteamaan, ettei hän voi olla mun kanssa kahdestaan yrittämättä panna mua…

Mieleni tekisi käyttää kaikkia viettely-, hurmaus- ja manipulointitaitojani saadakseni häneltä mahdollisimman nopeasti mahdollisimman paljon seksiä. Pelata hänestä oma leluni tai pelata itsestäni hänen lelunsa. Mutta mitä siitä kostuisin pitkällä tähtäimellä? Mitä siitä kukaan hyötyisi? Hetken saattaisimme elää huumassa huomataksemme pian vihaavamme toisiimme salaa sitomiamme kahleita.

Ehkä tuo tyttö saattaa ottaa rakastajakseen jonkun vielä vanhemman ja paatuneemman sedän, jolla ei ole niitä omatunnon rippeitäkään jäljellä, jotka minulla välillä kolkuttelee. Tai saa asiansa järjestykseen ja perustaa jonain päivänä tuon kunnollisen pojan kanssa perheen. Tai huomaa haluavansa rehellisesti kokeilla polyamoriaa ja haluaa vielä minutkin ensimmäiseen haaremiinsa.

Nyt hän kuitenkin sanoi haluavansa olla ”hyvä tyttöystävä” – ja hämmästyttävää kyllä, minä haluan tukea häntä pyrkimyksessään niin vilpittömästi, kuin pystyn. Suoranaisia pakkeja en hänelle pystynyt antamaan. Sen sijaan sain hänet syyllistettyä torjumaan minut ja toteamaan, ettei meidän kannata nähdä vähään aikaan. Kunnon poika kun ei välttämättä haluaisi tapailunsa suutelevan meikäläisen kanssa, vaikka yhden vahinkoyhdynnän, jotenkin pystyikin antamaan anteeksi. Uskomaton suoritus sinänsä jätkältä, jolla on kuulemma vielä poikuuskin tallella. Ja ehkä vielä uskomattomampaa, että jätkä ylipäätään pihtaa sitä poikuuttaan tuollaiselta tytöltä…

Eli, pojat – pihdatkaahan sitä poikuuttanne jatkossakin tytöiltänne, niin meikäläinen voi päästä ehkä sinnekin apajille. Meikäläinen kun yrittää, nyt ainakin vähäksi aikaa jättää tuon yhden tytön molemmat päät rauhaan…

Ei ole helppo yrittää olla eettinen lutka.

http://en.wikipedia.org/wiki/The_Ethical_Slut

ps. Sana “tyttö” viittaa tässä kirjoituksessa parikymppiseen naiseen.